gudrun
KokoTeatteri , Helsinki

Ei Muistomerkkiä Gudrun Ensslinille

18.10. Klo 19:00

Liput 22 / 14 €

Ei muistomerkkiä Gudrun Ensslinille on suorapuheinen monologi, yksinpuhelu, joka tapahtuu Stammheimin vankilan eristyssellissä vuonna 1977. Terroristijärjestö Punaisen armeijakunnan johtokolmikko on jäänyt kiinni, Ulrike Meinhoff on jo tehnyt itsemurhan ja omissa selleissään kuolemansa hetkiä odottavat kaksi muuta, Andreas Baader toisaalla ja Gudrun Ensslin silmiemme alla. Gudrun Ensslin jättää kyyneleettömin silmin jäähyväisensä maailmalle ja tarttuu levysoittimen johtoon. Miten käy Ensslinin politiikalle?

Uusintaensi-ilta 15-vuotisjuhlavuoden kunniaksi 18.10.2012 klo 19

”Voitte panna meidät oikeuteen ja tuomita meidät, mutta politiikkaa ette voi sulkea pois. Meidän rikollisuutemme on poliittista mutta teidän politiikkanne rikollista! Me olemme voimakkaampia kuin poliisi. Tämän päivän terroristit ovat huomispäivän poliitikkoja.”

Kun KokoTeatterin taiteilijat tarttuivat terrorismiin vuonna 1997, monet sanoivat että aihe on kaukainen eikä sillä ole meidän aikamme kanssa mitään tekemistä. Terrorismi osoittautui muutaman vuoden kuluttua traagisen ajankohtaiseksi. Se ei ollutkaan enää länsimaista menneisyyttä, joka ilmeni vain jossakin kaukana, muissa – meille kaukaisissa uskontokulttuurisissa, vieraissa paikoissa. Ei mennyt myöskään kauan, kun terrorismin keinot hätkähdyttivät ensin Amerikassa ja sittemmin lähempänä, koti-Suomessa. Nuoret kävelivät omaan kouluunsa, arkensa näyttämölle, ja ryhtyivät ampumaan koulutovereitaan.

KokoTeatteri valmistaa Ei muistomerkkiä Gudrun Ensslinille -monologin uudelleen lämmitetyn ensi-illan 15-vuotisjuhlavuotensa kunniaksi. 18.10.2012 Gudrun Ensslinin kuolemasta tulee kuluneeksi 35 vuotta.

Alkuperäinen työryhmä

Ohjaus: Mikko Roiha
Roolissa: Anna Veijalainen
Avustajat näyttämöluukussa: Jatta Lukkari / Minna Puolanto / Elisa Piispanen
Skenografia: Annukka Pykäläinen
Äänisuunnittelu: Mikko Hynninen
Valo- ja graafinen suunnittelu: Mia Kivinen
Lavastusassistentti: Tommi-Tapio Hämäläinen
Valokuvat: Tuomas Jääskeläinen
Tuottaja: Minna Puolanto

Työryhmässä Gudrun 2012

roolissa Anna Veijalainen
työparina ja ohjaavina silminä Maria Oiva
tekniikka Joonas Genral
äänisuunnittelu Mikko Hynninen
valosuunnittelu Mia Kivinen
videotaltiointi Tom Östling
videoajo Sesa Lehto
valokuvat Kirsi Reinola
juliste Hash Varsani
tuotantotiimissä Sandra Kimonen, Maiju Talvisto / KokoTeatteri

Esitykset KokoTeatterissa lokuu 2012-helmikuu 2013. Esitys vieraili keväällä 2013 myös Porissa Rakastajat Teatterissa.

 

Kritiikeistä:

 

”…Näyttämöllä vankilan sellissä istuva Ensslin kertaa elämäänsä, syytää ilmoille katkeruuttaan, kunnes tarttuu lopulta levysoittimen johtoon.

Pimeää näyttämöä rikastuttaa Veijalaisen lisäksi videotaltiointi, jossa hänen 15 vuoden takainen roolihahmonsa sukeltaa kiihkolla rooliinsa. Kiehtova kaksoisvalotus näyttää, että draivia on jäljellä. Koskettavia hetkiäkin löytyy, kun lopulliseen ratkaisuunsa ajautuva Ensslin kaipaa jalkojensa alle vain tuoretta ruohoa.

Video saa katsojan miettimään myös ajan kulkua: kaikki me näköjään muutumme, näyttelijätkin…”

– Marja Kuparinen, Kirkko ja kaupunki, 12.11.2012

 

”…Tekstistä ja Veijalaisen esityksestä kuvastuu hyvin Ensslinin äärimmäinen uhma ja periksiantamattomuus umpikujaankin jouduttuaan. Hän sanoo huutavansa, kunnes hänen suussaan ei ole enää yhtään hammasta, ja puhuu ”totaalisesta kieltäytymisestä”, mikä merkitsee jopa virtsaamasta kieltäytymistä. Kyyneleitä hänen kasvoillaan ei nähdä…”

– Elias Krohn, Kulttuurivihkot, 9.12.2012

 

”…Kenties näyttelemiseen olisi voinut joissain kohdin lisätä tarkkuutta ja tasoihin terävyyttä, jotta esitys olisi pysynyt vielä tiukemmin hallinnassa. Veijalainen on kuitenkin parhaimmillaan magneettinen, välillä hän lähestyy katsojia ja välillä loittonee yleisöstä. Terroristin varmuus lämmittää ja hyytää.

Viidentoista vuoden takainen esitys oli voimakas kohtaaminen terroristin kanssa. Nykyinen esitys heijastelee eri näkökulmia terrorismiin, sukupuoleen ja ajan kulumiseen – sekä teatterin mahdollisuuksiin.”

– Maria Säkö, HS, 5.11.2012

 

”…Veijalainen puhuu nuorelle videoitselleen niin kuin kuollut ja siksi paremmin tietävä puhuisi, ja se on huima perspektiivi. Se tarkoittaa myös, että nyt Maria Oivan ohjauksessa Veijalainen näyttelee silmiinpistävästi pienemmin keinoin kuin Mikko Roihan ohjaamassa ensimmäisessä näyttelijäntyössään.

Ensslin kysyy, mitä radikaaleista muistetaan sadan vuoden kuluttua, niin kuin Tshehovin Lokissa toivotaan, että tulevaisuus ymmärtää. Ensslin päättelee, ettei hänelle pystytetä muistomerkkiä, mutta me tiedämme, ettei terrorin syntysyy enää ole vain ns. etujoukon tiedostamista, vaan Ensslinin elämäntyö jatkuu laajalti.

Vielä yksi kulttuurikerrostuma on Veijalaisen kirja Joukkokohtaus(2007), joka selostaa esityksen synnyn, vaiheet ja raha-asiat. Se on jännityskertomus.”

– Matti Linnavuori, Satakunnan Kansa, 29.10.2012

 

”…15-vuotiaan KoKon tämänsyksyinen Ei muistomerkkiä Gudrun Ensslinille, tiivis 45 minuuttinen, on kovin puhutteleva esitys – miksi? Koska se on hyvä teksti, noin teatterina. Koska terrorismi on eri muodoissaan  keskuudessamme. Mutta ennen kaikkea, koska siinä kaksi aikakautta keskustelee toistensa kanssa: Anna Veijalainen näyttelee yhtä aikaa videoheijasteessa vuonna 1997 ja livenä nykyajassa.

Ratkaisu on yksinkertaisuudessaan nerokas. Hetkeksikään ei herkeä ajattelemasta tekstin olennaisimpia käsitteitä: aikaa ja historiaa. Anna Veijalainen ilmentää niitä. Lavalla kypsyneenä naisena, videolla vimmaisena neitona. Oman historiansa ja kahden erilaisen Gudrun-tulkintansa kanssa siinä edessämme. Tyytyväisenä. Muistaen.

Ei muistomerkkiä Gudrun Ensslinille. Ei. Mutta onnittelut ja kiitokset KoKolle loistavasta ideasta ja toteutuksesta.”

– Jaana S. Semeri, Sylvi -verkkolehti, 26.10.2012

 

”…Katsoja kävelee saliin vihreän pressun päällä. Sama pressu toistuu näyttämöllä ja asettaa elinkautisvangin tilan rajat. Katsojat ja vanki ovat samassa jaetussa vankilassa. Näyttämöllä Ensslin katsoo suoraan eteensä. Kasvoilla on vähän lämpimiä ilmeitä. Hän kiroilee silmittömästi, välillä huutaa, mutta ennen kaikkea hän puhuu selkeästi ja katsoo eteensä. 

Aika muuttaa myös katsojan perspektiiviä, kuten Anna Veijalainen kirjoittaa KokoTeatterin historiaa käsittelevässä teoksessa Joukkokohtaus (Like 2007). Vuoden 2001 New Yorkin kaksoistornien romahtamisen jälkeen terrorismi ja siitä seuraava keskustelu on tullut kammottavammalla tavalla ajankohtaiseksi…”

– Sanna Uuttu, Skenet -verkkolehti, 25.10.2012