KokoAgentti Peter: Vahvoja elämänmakuisia ja -kokoisia teemoja

Origo - Keväthuuto

Laura Voutilaisen kokoaman kollektiivin käsikirjoittama ja säveltämä musiikkinäytelmä ORIGO revittelee tyylisuunnilla ja tarjoaa keskustelevista ja pirskahtelevista kohtauksista rakentuvan musiikillisen ilotulituksen. Neljä upeaa naista heittäytyvät mitä erilaisimpiin musiikkinumeroihin ja vievät koskettavienkin aiheiden äärelle huumoria kaihtamatta. Esitykset KokoTeatterissa 30.8. & 31.8.

Pieni ohjelmalehtinen kertoi neljän naisen halusta selvittää, kuka olen, mistä tulen, mihin olen matkalla ja yleisemminkin meitä kaikkia koskettavista elämänsuuruisista kysymyksistä.

Katsoin ja nautin esityksestä kokoagenttina tällä kertaa ilman muiden agenttien seuraa, tosin olin pyytänyt vaimoni mukaan, joten kotimatkalla ja seuraavana päivänä oli mahdollisuus vaihtaa ajatuksia hänen kanssaan, siitä mitä näimme ja mitä esityksestä jäi mieleen.

Esitys oli minulle katsojana täynnä monia tosi upeita palasia, taitavasti esitettynä, upealla energialla pohtien, kysyen, kyseenalaistaen, koskettaen ja liikuttaen. Isoja teemoja, välillä aidon avoimesti ja hellän koskettavasti, toisinaan vähän huvittavillakin tavoilla, lähestyen.

Näin tosi upeata, koskettavaa, hauskaa ja ammattitaitoista teatteria, siksi ehkä jäin kaipaamaan vähän pidemmälle vietyä syvään päähän sukeltamista. Esityksen teemojen puolesta kerrottavaa olisi riittänyt keväthuudon lisäksi useammallekin vuodenajalle, Origon loihti esille sellaisen määrän elämän käänteitä, etten katsojana ihan pysynyt kyydissä, näin ja koin väläyksiä tosi tärkeistä ja elämän keskeisistä taitekohdista, joissa olisin halunnut hieman pidempään viipyä; kosketus, liikutus, joku isompi ajatus jäi kesken. Esitys ei ihan kuljettanut minua origoon, ytimeen ja nollapisteeseen, asti.

Mieleeni nousee lapsuuden pahvinen kaleidoskooppi, jota käännellen näkymän palaset muodostivat aina uudelleen mielenkiintoisen kuvion. Tälle esitykselle taisi käydä minulle joka samankaltainen ilmiö, useita virittäviä, koskettavia ja mielenkiintoisiakin välähdyksiä tai vaihtuvia kuvia eletystä ja tulevastakin elämästä. Vähän paksumpi punainen lanka olisi saattanut kuljettaa minut syvemmälle hienon esityksen isoihin teemoihin.

Vahvoja elämänmakuisia ja -kokoisia teemoja, minulle ne tosiaankin vyöryivät ehkä liian vuolaana pikakelauksena. Yksittäisinä muistikuvina minulle esityksestä välähtelee irrallisia kuvia: ehkä herkimpänä kamarimusiikkimainen ihanasti soljuva ja kaipaamaani hengähtämistä tarjoilema sellon ja viulun yhteissoitto. Tuikitarpeellisen EI-sanan opettelu oli hienosti ja hauskasti toteutettu. Veera-tädin satunurkat ihmeellisine tarinoineen ja suurieleisesti tarjoiltuna, erityisesti Olipa kerran – satu pyöritteli mieltäni ja sanojen merkityksiä kutkuttavasti. Myös umpisuomalaisten sanalaskujen latistava mankeli kuvailtiin ajatuksia herättävästi, tuon kaltaisia rajoittavia uskomuksia ja sormenheristyksiä olen joutunut ja uskaltautunukin purkamaan ja kyseenalaistamaan.

Ajatuksina ja sivujuonena kuplii vaihtoehtoinen versio 4 miehen maailmasta ammennettuna, mitähän teemoja silloin olisi tarjolla, päästäisikö ja uskallettaisiko sukeltaa noinkaan syvälle? Mittailtaisiko kikkeleitä, ylpeiltäisikö vieraissakäynneillä, naurettaisiko kännitoilailluille? Vai rohjettaisiko avautua hylätyksitulemisen peloista, riittämättömyydentunteista, suorituspaineista sängyssä, syli-ikävästä, yöllisen yksinäisyyden ahdistavasta valvomisesta? Mentäisikö kyynelrajoille, vai kulkisivatko tarinat sankareitten, voittajien, kuolemalle nauravien kovien jätkien ja panomiesten maailmassa? Otettaisiko housut pois, vai avattaisiko sielu?

Origon keväthuudon innoittamana jäänkin odottamaan näyttämölle miehistä metamorfoosia, mieskuvan laajennusta, kuvaa siitä, mitä kaikkea voi ja saa olla miehenä, ystävänä. Avoimesti ja rohkeasti omaa elämäänsä muiden kanssa avaten, tutkien ja toinen toistansa tukien.