KokoAgentti Gitta: 4.48 Psychosis - kun mieli murtuu

"...15 vanhaa vuosikymmeniä hoitamatonta marjapensasta on karsittu, ja yksi koiranputkiin kymmeniä kesiä tukehtunut omenapuu leikattu, jossa uuden ruovikon seassa pari pientä vihreää lehden alkua sekä apua ja ambulanssi tilattu jokikosken kiviin tarttuneelle nuorelle kalastajatytölle, ja kävinpä tänään autolla Prismasta saakka hakemassa äidille kohta 92v viinirypäleitä, koska viereisessä K-Mustikassa olivat huonoja..."

4.48 Psychosis on brittiläisen näytelmäkirjailija Sarah Kanen (1971-1999) viimeiseksi jäänyt näytelmäteksti. Mielen pirstoutumista ja kärsimystä kuvaava teos esitettiin KokoTeatterin 25 vuotta Tribute juhlaohjelman päätteeksi. Kanen näytelmiä esitetään ympäri maailman. Kiitos teatterin vuosijuhlan, olen saanut tutusta Kanen vaikuttavaan tuotantoon. Psychosis oli minulle ensimmäinen katsomani psykoosia käsittelevä teatteriesitys.

Psykoosia on lähestytty tai kuvattu taiteessa, esimerkiksi norjalaisen Edvard Munchin Huuto maalaus 1800-1900 lukujen taitteesta on tunnettu klassikkomme. Kuvassa on toden ja epätoden rajapinnassa elävä tuskainen ihminen, omakuva taiteilijasta itsestään. Sen näkeminen oli minulle dramaattinen, jopa kauhistuttava. Vaikeampaa on kuitenkin psykoosissa olevalla ihmisellä itsellään. Toinen koskettava esimerkkini on kotimainen elokuva Palava enkeli vuonna 1984. Mielestäni se oli kuin suoraan opiskelijakämppikseni elämästä, hänkin selvisi psykoosin akuutista vaiheesta. Opiskelijatoverimme tilanne oli meille muistutus siitä miten herkkä ja altis nuoren ihmisen mieli on.

KokoTeatterin Psychosis esityksessä annettiin vahva kaikupohja Kanen teksteille. Keskiössä oli nuoren ihmisen mielenmaisema, mielen liikkeet, masennukseen uppoava menneisyys, kipeä nykyisyys ja ahdistava tulevaisuus. Teksti on monimerkityksistä ja siten esittäjilleen vaativa. Oli ihailtavaa nähdä ja vaikuttavaa tuntea sekä päässä että kehossa heidän roolityöskentelyn intensiivisyys. Ansiokkaasti he pysyivät monimuotoisissa rooleissaan, pakottomasti, ilman painostavaa tunnelmaa.

Koin että näyttelijät tarjosivat oman minuutensa ääriviivat ja tunneälyn Kanen sisäisen puheen näyttämöksi, hänen mielen häiriölle, sairaudelle. Heillä oli sanoma, jälkipolville jätetty tehtävä, jatkakaa tästä, tuokaa monen nuoren elämänhaasteet esille. Näyttelijät onnistuivat havahduttamaan minua. Myös katsojayleisössä olin havaitsevinani mietteliäisyyttä, ehkä helpottuneisuuttakin. Joku uskaltaa ja pystyy tekemään näkyväksi niin monen ihmisen tuntemat tai kokemat mielen kysymykset, jotka ovat yhteisiä kautta koko maailman.

Kiitos kulttuurisensitiivinen moniosaaja ja ohjaaja Joe Mustafa esityskokonaisuuden kasaamisesta! Näytelmä oli tasapainoinen, osat olivat synkronissa toisiinsa. Sekä ääni, että valo, ja lavastus taustoittivat, kehystivät ja avasivat tunnesairauden syvärakenteet. Esityksen rytmitys, rauhalliset ja viipyilevät tilanteet sekä tanssin liikekieli mahdollistivat katsojalle, ainakin minulle, niin reflektoinnin, kuin helikopteroinnin, eli omien ajatusten, mielleyhtymien ja elämänkokemusten sijoittamisen esitykseen. Olen kiitollinen koko esitystiimille, teille kaikille!

Kaikissa meissä on inhimillisesti katsoen sama perusta, tunteet ja niiden erilaiset ulottuvuudet. Mielestäni taide-esitys parhaimmillaan kehittää itseymmärrystä ja rakentaa siltoja ihmisten välille. Elämä on inhimillisyydessään yhteistä ja yhteinen meille kaikille. Ihminen, jonka tunteet ovat menneet rikki tarvitsee meidän kaikkien hyväksyntää, tukea ja apua. Psykoosin taustat ovat hyvin monimutkaiset, mielenterveyden murtumisen prosessit osin tuntemattomia. Parasta meissä on kun luomme yhteyden toisiimme, ja kun se toteutuu erilaisissa arkisissa tilanteissa, jokaisena päivänä.