Edunvalvontaa ja säkenöivää voimaa!

Blogi nro: 2/2026

Vapaalla esittävien taiteiden kentällä yhteisiä rintamalinjoja tulisi tiivistää yli taiteen eri osa-alueiden. Niissä olisi reilustikin tiivistämisen varaa ja ajattelussa myös paljon sellaista ummehtunutta ilmaa, ettemme ihan jaksa ajatella asioista myös toisten näkökulmasta. Toisin sanoen, onko hyviä aikoja ollut niin pitkään, että on helppo ummistaa silmänsä naapurin ongelmilta?

Esittävien taiteiden vapaan kentän toimijat, oli sitten kyse teatterista, sirkuksesta, tanssitaiteesta tai musiikista, ovat profiieiistaan ja työtavoistaan riippumatta yhteisöjä, joiden toimintaan kuuluu useimmiten jonkinlainen esitystoiminta. Sen lainalaisuudet eivät juurikaan eroa toisistaan alaan katsomatta. Jotakin halutaan tehdä, joku sen tekee, johonkin tilaan se tehdään, joku sitä jollakin keinoin markkinoi ja tuottaa ja yleensä joku sitä saapuu katsomaan, sen kokemaan. Palkkaa pitää maksaa, laskuja kirjoittaa ja lippuja myydä. Meidän kaikkien yhteisöjen ympärivuotinen työ on osa juuri sitä verkostoa ja rihmasto erilaisia toimijoita, ja toimintapaikkoja, jotka muodostavat sen monimuotoisen rakenteen joka vapaa kenttä on. Joku maksaa vuokraa omista tiloistaan, joku vuokraa joka tuotantoonsa uuden paikan. Ja kaikkea mahdollista siltä väliltä löytyy. Loppujen lopuksi toiminnaltaan eivät varmaan ihan hirveästi eroa vaikkapa kuvataiteen yhteisöt, jotka toki eivät järjestä pääsymaksullisia esityksiä mutta kenties näyttelyitä kuitenkin. Ja tarvitsevat työskentelytiloja siinä missä tanssijat joustolattiaansa tai sirkuslaiset korkeita tilojaan jonne ripustaa trapetsin.

Viimeisten vuosien aikana kulttuurialalta on leikattu valtavia summia tukirahoja ja ala kärsii ennen näkemättömistä taantuman aiheuttamista ongelmista. Työttömyys on kovassa nousussa. Alan vaihtajia on ennätyspaljon. Sitä kenttää, jolle freelanceriksi on perinteisesti jääty, ei ole enää olemassa. Jos pystyit ennen elättämään perheesi ja maksamaan laskusi sinkoilemalla erilaisten työnantajien palveluksessa, tehden todella erilaisia alan töitä, sanotaan vaikka käsikirjoittamisesta tuottamiseen ja näyttelemiseen vaikkapa kymmenen eri tuotantoyhtiön tai teatterin kanssa vuosittain, ei työmahdollisuuksia enää yhtäkkiä ole kuin murto-osa parin vuoden takaisesta tilanteesta. Tällä hetkellä jokainen freelancerina toimiva taiteen tekijä on enemmän tai vähemmän kusessa. Sama pätee yhteisöihin. Moni organisaatio on tippunut toiminta-avustuksilta kokonaan.

Yksittäisen freelancerin tai edes yksittäisen yhteisön on mahdotonta päästä yksin puhumaan omasta puolestaan virkakunnan luokse tai saada paikkaansa päättäjien pöydistä. Vaikuttamistyö on tehokasta vain silloin, kun yksi taho voi sanoa edustavansa mahdollisimman isoa osaa kenttää. Lobbaamisen luonteeseen myös kuuluu, että itselleen pyytämistä ei niinkään arvosteta.

Ne yhteisötoimijat, jotka vielä ovat pystyssä, ovat nyt avainasemassa. On helppo sanoa säästävänsä pikku summan laitamalla oman edunvalvontajärjestön jäsenmaksu telakalle, luopua jäsenyydestä ja toivoa, että joka tapauksessa joku puhuu minunkin organisaationi puolesta siellä pöydässä, joissa rahoista päätetään. Sellaisia sanottiin joskus parempina aikoina vähän rumasti vapaamatkustajiksi. Nyt leikkausinoisten päättäjien saksiessa kulttuurin rahoitusta milloin minkäkin yritystuen nimissä, jokaisen omia säästötoimia ymmärretään paremmin. Mutta silti niistäkin joku toinen aina maksaa. Kolleegat maksavat useinmiten kokoajan. Ne, jotka haluavat pitää yllä edunvalvontayhteisöjä, jotta meidän kaikkien puolesta olisi joku, joka puhuu.

Kovinta hintaa maksavat kuitenkin seuraavat sukupolvet. Taiteen vapaa kenttä on se maasto jolle uusien tekijöiden ja toimijoiden on ensin päästävä tekemään omia kokeiluitaan, pistettävä pystyyn uusia ryhmiä, perustettava työryhmiä jotka tekevät ehkä vain yhden oman tuotannon ja hajoavat sitten freelancerien tavoin kuka mihinkin seuraavaan työrupeamaan. Yhtälailla vapaalla kentällä on myös oltava mahdollisuus olla pitkään. Valtionosuustoimijaksi pääseminen on niin aidattu ja tarkkaan vartioitu alue, että sen ulkopuolella on myös oltava elämisen edellytykset niille, jotka eivät syystä tai toisesta pääse aitojen sisäpuolelle. Vapaa kenttä tarvitsee myös rakenteita, sen on saatava kasvattaa omia. Myös vapaalle kentälle on saatava syntyä työpaikkoja, ja myös näiden työpaikkojen on saatava kasvaa terveessä ja turvallisessa ympäristössä. Meillä on omalla vahtivuorollamme vastuu siitä, ettei tätä kenttää pyyhkäistä pois. Samoin meidän tulee jättää se paremmassa kunnossa käsistämme kuin mitä se oli, kun sen maastoon saimme jalkamme ensikerran upottaa.

Juuri tässä ajassa, kun koko kuttuurialaa yritetään vetää kölin ali ja tietyt poliittiset voimat myös tuntuvat toivovansa että isoin osa kulttuurityöläisistä hukkuu tuon reissun aikana eikä palaa enää pinnalle huutelemaan - on erinomaisen tärkeää pyrkiä pitämään alasta huolta isona kokonaisuutena. Se onnistuu ainoastaan yhdessä, yhteen liittymällä, entistä tiukemmin yhteistyöhön nojaamalla.

Aina jostakin ilmaantuu puhe siitä, että eri aloilla olisi jotakin kummallisia eri intressejä. Ei ole. Sitä, mikä on yhteistä, on tuhatkertaisesti enemmän. Jokainen organisaatio haluaa tarjota omille taiteilijoilleen parempia taiteen tekemisen edellytyksiä, infraa ympärille, reilua kohtelua, rakenteita joista saada tukea. Kaikki tahtoo elää! Eikö se Ismo Alankokin siitä laulanut? Ja mitä muuta taide on kuin sitä säkenöivää voimaa? Se säkenöi kun teemme sitä yhdessä. Siksi sitä vastaan niin intomielisesti tunnutaan käyvänkin, se on nimittäin vaarallista jos mikä - elämän voima.

Terveisin, Anna