“Minulle ei ole aikaa, paikkaa eikä kehoa”,
(Vapaa suomennos teoksesta Mykkä/Mute)
Päässä jyskyttää äänimaisemien vaihtelevuus. Hiljaisuuden kohdalla pelkään, voiko hiljaisuus räjäyttää pään?
Näkökentän täyttää sininen valo. Alavalo.
Varjot tanssivat katossa ja verhossa,
yleisön seassa.
Suuta kuivaa. Äänetön huuto.
Leukaan jomottaa ja tunne mykästä huudosta
täyttää tilan.
Huuto ei lopu, nielaisen.
Vain pieni ääni pääsee, muserrun.
Rintakehällä seisoo syyllisyydentunto:
Huuda minulle! Huuda meille! Päästä tuskasi, vaikka vain hetkeksi.
Kertoja keskellä valkoista neliötä
liian puhdasta, liian valkoista, liian kirkasta…
Sikiöasennossa heijaamista. Lantiota kivistää, kuristaa, puristaa.
Kyljet, selkä, polvi. Keho.
Raavit rikki ihosi,
samalla murtaen soluni.
Jäljelle jää suolattu koti. Suolattu unelma. Suolattu tulevaisuus.
Katsomme kotiisi, olet vieras vieraiden joukossa.
Jalkapohjat palavat kiinni happamaan tilaan.
Pistelee ja lopulta puuntuu.
Jos mitään ei voi enää menettää.
On kaikki kerättävänä.
Teos oli fyysinen. Tunsin kaiken kivun, pelon ja häpeän tanssija koreografi Nina Mamian kautta koko kehossani. Istuin kokovartalo jännityksessä koko esityksen läpi. Ohjaajan ja kirjailija Kasperi Nordmanin tekstien kautta tunsin voimakasta ahdistusta. Olin suorastaan järkyttynyt esityksen jälkeen, hyvällä tavalla järkyttynyt. Minulla meni kauan sisäistää sitä, mitä koin, sillä esitys oli todella vaikuttava ja vahva. Mamian liikekieli oli tarkkaa ja kaunista, jokaiselle sormen liikkeelle oli oma motiivinsa. Nordmanin vahva lausunta sai niskakarvani pystyyn joka kerta hänen kertoessa tarinaa. Kokonaisuus oli yhtä kehollisten tunteiden sekamelskaa: Se valui lävitseni kietoen jokaisen sopukan mukaansa. Se tuntui jokaisessa kehonosassa.
Istuimme tapamme mukaan KoKoAgenttien kanssa alas esityksen jälkeen ja keskustelimme teoksesta. Suureksi hämmästyksekseni, ja myös ilokseni huomasin, kuinka KokoAgentti Gitta kertoi silmät säihkyen siitä, kuinka kaunis ja positiivinen esitys oli ollut. Mietin hetken, olimmeko mahtaneet katsoa eri teoksen, sillä se, mikä Gitalle oli ollut kaunista ja innostavaa, oli ollut minulle ahdistavuuden perikuva.
Gitan kanssa juteltuani, osaan pitää ahdistavuutta myös uudenlaisena kauneutena. Jos liikkeen motiivin unohtaa hetkeksi, täytyy myöntää, että Gitta on aivan oikeassa. Mykkä huuto voi olla myös kaunis. Luonnon kiertokulku, eläimellisyys sekä erilaiset elämän riitit, joita Gitta näki teoksessa, avautuivat minulle hänen niitä kertoessaan. Liikkeiden voimasta ja läpitunkevuudesta sekä syyllisyyden ja häpeän tunteiden voimakkaasta liitosta, muodostui jotain ahdistavalla tavalla kaunista, elämää.
