top of page
  • Gitta

KokoAgentti Gitta: Janoavaiset - Minuuteni asettuu luontevasti heidän jalkojen juureen


KokoTeatterin juhlavuoden syksyn 2022 päänäytäntö Janoavaiset on tieteellinen ja taiteellinen tutkimusretki itseemme, verevä ja juureva kahden vuonna 1871 syntyneen naisen kohtaamiskertomus. Ajankuva ja pukukoodi heillä on erilainen, mutta elämän nälkä ja tuska on yhteinen. Sivistys, henkisyys ja hengellisyys ottavat heistä mittaa, ja vaikuttavat mielen syövereihin.


Oma minuuteni paikka asettuu luontevasti heidän jalkojen juureen, osittain olen kotoisasti myös heidän nahoissaan. Eläydyn myös oman edeltävän sukupolveni kehityskertomukseen, siihen mitä olen nähnyt, kuullut, aistinut ja kokenut.


Helmi Krohnin, näyttelijä Amira Khalifan suomalaisen sivistyskodin henkinen sisäinen voima ja myös yksinäisyys olivat minulle tuttuja, aistittavissa, tunne resonoi minussa vahvasti. Olin tunnistanut vastaavaa omassa lapsuudessani, ja edelleen aikuisiässä, niin äidissäni kuin hänen 1910-20 luvuilla syntyneissä kolmessa sisaressaan. He olivat uranaisia, joko yksineläjä, lapseton aviovaimo tai perheellisiä, kulttuurisesti ja hengellisesti itseänsä rikastuttavia ihmisiä. Kukin heistä omalla tavallaan etsivät paikkaansa, rajoja ja mahdollisuuksiaan. Heidän vallitseva tila oli jonkinlainen tyytymättömyys puolisoonsa, tai sen puutteeseen.


Ymmärrykseni mukaan sisarukset kaipasivat oman isänsä kaltaista miestä, tai läheistä, joka niin ikään olisi ollut lahjakas. Kunpa myös puoliso olisi ollut musikaalinen, taiteellinen, lisäksi sekä käytännöllinen että yhteiskunnallinen vaikuttaja. Sisarusten puolisoissa jokin tai useat isän ominaisuuksista puuttuivat. Heillä oli haaveita toisenlaisesta. Heiltä kaikilta kuitenkin puuttui Krohnin kaltainen irti pääsemisen voima. Toisaalta heitä sitoi myös kristilliset arvot: kullakin on ristinsä kannettavana. - Amira Khalifan henkinen roolihahmo oli selkeimmin kuin tätini. Kummitätini opiskeli ja asui vuosikymmeniä ulkomailla, sai siellä aistia virtauksia ja vaikutteita. Sisarukset erikseen ja yhdessä puntaroivat hänen vaiherikasta elämänkulkua. Sisarten arvion mukaan lääkäritätini kokemukset esimerkiksi spiritualismista eivät muuntuneet hänessä voimaksi, vaan kokemukset vahvistivat hänessä äidin menetykseen liittyneitä lapsuuden traumoja. Minulla oli opponoijan ja siltojen rakentajan rooli heidän kanssaan. Jo varhain huomasin miten rajoittunutta ja rajallista on toisen ihmisen elämismaailman ymmärtäminen.


Näytelmän kansannaista Helena Konttista esittänyt Anna Veijalainen oli sitkeä, sisukas, ja suorasanainen voimanainen. Mielestäni hänen rooli osui maamme yhteiskunnalliseen murroskohtaan, jossa luotiin pohjaa tasa-arvolle ja demokratialle. Naisten nousu oli ihmisarvokysymys. Konttinen mursi patriarkalismia, kristillisen kentän mies-naisnäkökulmaa kouriintuntuvalla tavalla. Minä kuulin hänessä herkän vapautuksen teologin äänen. Näin hänessä emansipaattorin. Lisäksi hän rikkoi toiminnassaan terveen ja sairaan rajat, todensi toiminnallaan niiden muodollisuuden.


Konttisen uskon ytimessä oli sen antama lohtu, ja rauha, niitä hän janosi, ne hän kadotti, ja niitä hän sai ja julisti. Ihmeparannukset, kansanparannukset, luontouskonnot, ne olivat hänessä virtaavia sekä voimia että vastavoimia tieteellistä maailman- ja elämänjärjestystä vastaan. Minua ravitsi ja viehätti hänessä tuttuus, joka tulee minuun isäni puolen sukutaustasta, elämästäni ja kokemuksistani Itä-Suomesta, Kainuusta ja Lapista, joissa olen asunut ja liikkunut 1960-70 luvuilla. Olen kokenut näissä ympäristöissäni vastaavaa konttislaista alkuvoimaa, jonka merkityksellisyys on minulle jotakin hyvin perustavanlaatuista. Samasuuntaista olen kokenut itsessäni viime vuosina Länsi-Suomessa kun olen löytänyt siellä tieni takaisin metsäpoluille. Sieluni sisimmässä olen vahva, nöyrä ja köyhä. - Kiitos Anna Veijalainen, näyttämötaiteesi toi koskettavasti esille köyhyyden kasvot, kun sukkuloit Helena Konttisen monitasoisessa historiallisessa ihmiskuvassa.