Tässä tarinassa on onnellinen loppu. Tai ainakin alku sille mistä me emme vielä tiedä. Elämä on kuin kierivä pallo, kokemukseni mukaan harvoilla, jos kenelläkään on siihen täydellinen ote.
Pallo on todellinen, konkreettinen, käsin, jaloin, koko vartalolla kosketeltavissa. Ihmisen teko, potku saa aikaan pallossa rullaavan tai vaikka pomppivan liikkeen. Pallo itsessään on eloton, voimme kuitenkin luoda siihen kiinteän, psyykkisen ja sosiaalisen suhteen. Maailmamme voi alkaa pyörimään pallon ympärillä ja pallokin voi pyörittää meitä. Se ihastuttaa, ja vihastuttaa. Pallolla voimme saada aikaan mitattavia tuloksia, onnistumisen ja epäonnistumisen kokemuksia. Pallo satuttaa. Pallo on myös vallankäytön väline.
Minulla oli katsomoon tullessa mielessä paljon asioita, ilmiöitä, havaintoja ja kysymyksiä, joten pelkäsin etten pääse sisälle elämäntäyteiseen esitykseen. Vastuukin painoi, onko minulla kykyjä kantamaan tekemättömien tekojen ja osaamattomuuden taakkaa, jota esityksen sisältökin mahdollisesti aktivoi. Olenko kykenevä luomaan läsnäolevuutta, katsomoyhteyden ja ihmisenä olemisen jakamisen tilan myös näyttelijään, kokonaisuushan on aina yhteinen? Olisinpa sisäkohtainen ja välttyisin ulkokohtaisuudelta, välittäisin luottamusta elämään. Esitykseen eläytyessäni olin erityisen tunnetarkkaavainen. Kysyin itseltäni, millaiseen tilaan ja tilanteeseen olen tullut? Mikä on oma suhteeni palloon, itseeni? Mikä rooli ja tehtävä minulla on ollut lapsena, aikuisena, sisarena, vaimona, äitinä, mummina erilaisissa ihmissuhteissa, ja yhteisöissä. Millaisia kokemuksia minulla on osana ihmisten kohtaamisia? - Olen ollut peleissä mukana niin sisä- kuin ulkopuolisena, sekä mahdollistajana, että satuttajana.
Pyöreä totuus oli kerroksellista näyttämötaidetta ihmiseltä ihmiselle. Siinä oli tarttumapintoja katsella, kuunnella ja eläytyä. Katsojan siirtymävaiheet oli huomioitu, dialogi oli prosessina etenevä. Näyttelijä ei jäänyt post factum monologissaan pallottelijaksi tai oman elämänsä sivuhenkilöiksi, vaan emootiot olivat vakavasti otettavissa, tunnistettavissa ja läsnä. Hän kertoi ihmisarvonsa menettämisen herkistä hetkistä, ja niistä paikoista joissa oli saanut osumia. - Halasin häntä ajatuksissani. Esityksen päättyessä minulla oli valoisa tunne, meillä on mahdollisuus kasvaa ihmisinä. Ystävätär arvioi näyttämön hiljennyttyä - olipa sopivan pituinen, kaikki olennainen ihmisenkokoisesta vastuusta oli sanoitettu! Kotimatkalla mietin mikä meillä mättää kun yli 60 000 nuorella on pallo hukassa, tai siitä ei saa otetta kun se jatkuvasti takkuaa peleissä ja kierii pelikenttien ulkopuolelle?
Pyöreä totuus esittää ajankohtaisia lasten ja nuorten kipuja ja kulttuurimme kehittymisen näkökulmia tuoreella tavalla - ota koppia!
