KokoTeatterin katsomon penkkiin istahtaessani mielenkiintoni oli huipussaan. Lähtötilanne oli henkisesti kutittavaa ja kutkuttavaa. Sisarsuhteet ovat sekä monimuotoiset että monimutkaiset. Sisareni näytelmässä on toinen ja toinen. Esikoinen ja kuopus. Kuopus ja esikoinen. - Siinä he sitten jo olivatkin, kotisohvan ympärillä, lapsuutensa, nuoruutensa ja tämän päivän keskiössä, tässä hetkessä. Menneisyydessä ja tulevaisuudessa.
Sisarsuhteet ovat ilmeisesti yksi pisimmistä ihmissuhteista aikuisuudessa. Olkoonkin että suhteet ovat etäiset tai läheiset, tuki- tai ristiriitaverkko, useimmiten elämänkaaren kuluessa kuitenkin monivaiheiset. Merkitykselliset hyvässä ja pahassa. Oma äitini liki 93 v, sisarussarjan kuopus parjaa vielä tänäkin päivänä haudassa olevia sisaruksiaan, ikäänkuin erehdyksessä. Minulla on nuoremmat veli ja sisar. Suhteemme ovat muodolliset, mutta hakeudumme toistemme kuulolle hädän päivänä. Tulisia tunteita, kiintymystä sekä vihaa on tiiviisti pintojemme alla.
Täytyy kyllä sanoa ääneen - voi vittu miten oli hyvä esitys!
Kun ammattitaitoiset teatterin tekijät tuntevat taiteen tarkoituksen, eivät ota psykologin tai psykiatrin vastuuta, tuntevat sanomansa, narratiivin, on tulos ihmiskuntaa, meitä myönteisellä ja ihmisläheisellä tavalla kehittävää. Tunteemme ovat olemassaolomme keskeinen voimatekijä, tulemme tutuiksi niiden kanssa taiteen keinoin.
Koen tällaisessa teemassa teatteritaiteen tekijöiden ammattitaidon mittariksi kyvyn löytää dramaturgiset, niin visuaaliset, kuin lavastus- tai puvustukselliset keinot joiden avulla katsoja tarvittaessa etääntyy näyttelijästä, sijaisenani esiintyvästä minästä. ’Tuohan on vain mielikuvitusta, näytelmää, katso millaiset asutkin niillä on’. ’Hän ei ole minä’. ’Hän ehkä on kaltaiseni.’ ’Hänessä on minua’. ’Hän on kuin minä’. - Mikäli esitetty tarina tulisi liiaksi iholle, koskettaisi itsessä tuntematonta pelottavan kipeästi, esityksen kokonaisuudesta löytyisi yksityiskohtia ja rakenteita, joiden avulla katsojalla on mahdollisuus säilyttää ja suojata itsensä näyttelijätyöstä.
Sisareni produktiossa palaset loksahtelivat yhdessä ja erikseen. Näytelmä sisälsi toimivia osumia ja oivalluksia. Teatteriesityksen jalokivi, kirkkain loisto oli herkkä läsnäolevuus. Juonen ytimessä väreili yhteys omaan sisimpään. Oman itsensä tuntemisesta ja hyväksymisestä avautui kanavaa toiseen ihmiseen, sisareen ja äitiin, sekä isään.
Yleisö, minä mukaan lukien nauroimme useita kertoja hersyen itsellemme, inhimillisyydellemme, ihmisyydellemme. Esityksen lopuksi koin suurta elämisen iloa. Ajattelin hyväksyen myös kuolemaa: hyvä ettei kukaan elä täällä loputtomiin, seuraavat ikäpolvet pääsevät syvemmin kiinni omaan uudistuvaan tarinaansa.
Sisareni esitykset vielä: 20.5. klo 14 23.5. klo 19 Liput