KokoAgentti Peter: Elämän livelähetyksessä ei ole uusintoja

Lari Halme: (melkein) kaikki minusta

”Kyllä tässä saa mies niin monena olla!”

(melkein) Kaikki minusta on näyttelijä Lari Halmeelle kirjoitettu monologinäytelmä, joka kertoo parisuhteesta ja näyttelijän ammatista. Näytelmässä käsitellään kepeästi vakavia aiheita, kuten ammatillisia haaveita ja pettymyksiä, elämän mitan rajallisuutta ja kohtaamisen vaikeutta parisuhteessa. Esitykset KokoTeatterissa 17.-18.9.

Mikään voitto maailmalla ei korvaa tappioita kotona

Teatterin ystävänä ja tänä vuonna KokoTeatterin agenttina useita esityksiä nähneenä olen ihaillen katsonut esiintyjien kykyä asettua mitä erilaisinpiin rooleihin, jostain itsestään sen roolihenkilön kulloinkin kaivaen. Vähän kateellisenakin olen ajatellut heidän mahdollisuuttaan löytää ja kaivaa itsestään aina uusia puolia, liittyivätpä ne sitten vihaan, vallanhimoon, manipulointiin, vääriin tekoihin, erillisyyteen, itsensä löytämiseen…

Keskiviikkona 17.9. sain katsojana ja miehenä myötäelää taitavasti käsikirjoitettua ja ohjattua sekä upeasti näyteltyä esitystä. Aika tuttuja kuvia omankin parisuhteen ”kehityskeskustelujen” avuttomankoomisista tilanteista. Miten kiemurrella ulos naisen halusta keskustella ja iholle tunkevista kysymyksistä, niin että vastaus tyydyttää häntä. Mikä olisi se oikea häntä tyydyttävä vastaus, jolla pääsee ulos tästä piinasta?

Teatterin maailma näyttäytyi minulle yhtäältä vahvana oman (työ)identiteetin luomisen mahdollistajana ja toisaalta myös kiinnostavana työyhteisönä, jossa joutuu jatkuvasti arvostelun ja arvioinnin kohteeksi. Roolituksista ja näkyvyydestä käydään erilaisia kamppailuja. Minun kiinnostukseni kohdistui kuitenkin enemmän siihen perhearkeen, siihen todelliseen elämään, jonne aplodit eivät enää kantaudu.

Minulle näyttäytyi esityksen edetessä kolikon toinen puoli, lukuisien ja monenlaisien roolihahmojen myötä saattaakin kadottaa kosketuksen omaan ytimeensä, aitoon itseensä.

Vaimon kysyessä: ”Mistä sä tykkäät – tai mistä sä tykkäät itsessäs?” sai jotenkin pakan ihan sekaisin, vastausta ei millään tahtonut löytyä. Yksi minua omalla matkalla tukenut ystävä totesi jotenkin näin: ”Meillä miehillä Peter on sellainen suun sairaus; kun sieltä pitäisi saada jotain ulos, niin työnnämme sinne kaikenlaista lohduttavaa sisään. Vatsahaavan uhalla meillä on kummassakin päässä ummetusta”.

Näyttämöllä saa kokea ja tuntea kaikkea sellaista, mitä oma arki ei ehkä koskaan tule tarjoamaan. Vanhan, elämänsä illassa olevan näyttelijän pohdinta elämänsä rooleista näyttämöllä rinnastettuna oman elämän arjen kokemuksiin oli tosi pysäyttävä hetki. Sielu ja sisin on kyllä täynnä kaikkea, suuria eleitä, isoja sanoja, unohtumattomia elämänviisauksia, mutta ne ovat lainatavaraa, ”liisingkamaa”, teatterin omaisuutta ja yleisölle omistettua.

Matkalla kotiin mietin omia roolejani puolisona toisessa jo pitkään kestäneessä avioliitossa, kolmen jo aikuisen lapsen isänä, ja kuuden lapsenlapsen pappana sekä puolieläkeläisenä. Osaisinko kuvitella ja luoda noissa elämäni tärkeimmissä rooleissa sen parhaan mahdollisen hahmon, kaipaamatta aplodeja ja ylistystä, olemalla läsnä, avaamalla suun ja sisimmän, huomioimalla heidät. En ole noiden roolien omaksumisessa kovin hyvin pärjännyt yksin, apua on pitänyt pyytää, kaivata ohjausta, kilauttaa kaverille ja erilaisissa ryhmissä muiden tuella etsiä ja löytää itseään.

Elämän livelähetyksessä ei ole uusintoja, menestys alkaa kirjaimilla ME (vrt. minästys).