KokoAgentti Peter: Koskaan ei voi tietää mitä toivo saa aikaan

Pyörre KokoTeatteri 22.3.2025

Raaka rehellisen koskettava, surullinen ja silti myötätuntoinen valoon kurottava kuvaus erään prostituoidun ja narkkarin elämästä ja väkivaltaisesta kuolemasta.

Fanni Noroilan tulkitseman Kristiina vyörytti miltei tyhjään tilaan taustajoukkojensa tuella koskettavan miltei satuttavan energian, joka imaisi minut katsojana pyörteen silmään monenlaisiin ajatuksiin.

Tuomari minussa heristi sormea todeten ”Noinhan tuossa käy, kun lähtee tuolle tielle”.

Syyttäjä minussa osoitti sormeaan myös vanhemmille, jotka eivät pystyneet tarjoamaan lapsillensa tarvittavia elämän eväitä, eivätkä kohtaamaan elämäänsä sellaisena, kun se heille tarjoutui.

Myötätuntoinen nuorukainen minussa samaistui tosi voimakkaasti siihen tarjolla olevaan maailmaan, jossa Kristiina elämäänsä yritti elää. Tarpeeseen löytää joku tai jotain, lohtua ahdistavaan, näköalattomaan ja risaiseen elämäänsä.

Tähän välttämättömään ja sinänsä hyvään tarkoitukseen löytyi aikanaan minullekin tuttu ratkaisu, turvauduin pullon vahvaan henkeen (spiritus fortis), tulin hetkellisesti ehjäksi ja rohkeaksi, löysin hedonistisen maailman, jonka huumaan sai paeta kavereineen ja jossa minäkin halusin elää.

Kristiinan vanhempien alkoholismi ja äidin pillerien käytön sumu osaltaan taustoittivat Kristiinan laihoja eväitä elämälle, voimattomuutta ja kyvyttömyyttä kohdata elämän arkea. Riippuvuus avautui minulle koskettavalla tavalla, kun äiti Raksha totesi miehelleen Ivanille jotenkin näin: ”Me olemme rakastaneet hirveästi toisiamme, vaikka emme ole koskaan oikein pitäneet toisistamme”.

Minulle siinä kiteytyi kuva riippuvuuden ytimestä; se on jotain sellaista, jota ilman ei pysty olemaan ja kuitenkaan sen kanssa ei osaa elää. Se jokin mikä joskus avasi Kristiinallekin taivaan ja antoi siivet, kavensikin ajatukset ja teot, lopulta polttaen siivet. Syntyi eskapistinen käsikirjoitus, joka päivä päivältä alkoi johdattaa kohti tuhoa ja kuolemaa.

Minut pyörre imaisi osittain sisäänsä 30-vuotiaana, tuli tunne, etten osaa enkä oikein haluakaan elää sitä tarjolla olevaa harmaata arkea ja toisaalta aavistin, että jos tämä ryyppääminen tästä lisääntyy, en varmaan elä kovinkaan kauan. Avioliitto ja lapset eivät tehneet minua eikä meitä ehjiksi, vaan kasvaneen vastuun myötä rikkinäisyys paljastui, eivätkä eväät normielämään riittäneetkään.

Onnekseni en uskaltanut kajota pillereihin tai pulvereihin, alkoholi sekoitti pääni ja elämäni ihan riittävällä tavalla. Sen verran eväitä olin kuitenkin elämääni saanut, että huoli itsestä ja läheisistäkin lopulta sai minut nöyrtymään ja pyytämään apua ja tukea tähän ongelmaan. Tavallaan minunkin piti uskaltaa kuolla vanha elämä pois ja sain mahdollisuuden alkaa alusta uusin ajatuksin, pakomatka päättyi ja muuttui löytöretkeksi. Esityksen pojan sanoin: ”Koskaan ei voi tietää mitä toivo saa aikaan”.

Esityksen musiikki, äänet ja valot loivat osaltaan minulle teatterin taian toteutumisen. Istuin äänipöydän vieressä ja sivusilmällä näin, mitä kaikkea esityksen taustalla tapahtuukaan. Valaistus, äänet, esityksen musiikki tukivat ja elävöittivät esitystä niin orgaanisella tavalla, ettei sitä esityksessä osannut erikseen ihailla ja ihmetellä.

Lopun kulkue kohti valoa ja Solveig hyvästelemässä heitä kaikkia, jäi esityksen loppukuvana unohtumattomana ja lohdullisena mieleen. Lämmin kiitos ja vahva suositus!