KokoAgentti Peter: Uhmakkaana ja ylpeänä vailla häpeää

Meeri Toivonen: Lutkan Vuosi

Teos seuraa Lutkaa vuoden ajan ja kaikki alkaa kesästä, kun hän yllättäen löytää kumppaninsa sängystä toisen kanssa. Kavereiden kanssa ihmetellään, ettei näin voi oikeassa elämässä käydä ja niin alkaa opettelu tähän uuteen elämään. Tämän yhden vuoden aikana Lutka ehtii haaveilla ryhmäseksistä, häistä Suomenlinnassa ja siitä että kaikki olisivat hiljaa. Ajatukset rullaavat taukoamatta ja etsinnässä on aina seuraava asia joka täyttäisi tyhjiön. Onneksi Lutkalla alkaa rakentua systeemi tähän täyttöön. Lisäesitykset KokoTeatterissa 6.9. / 13.9. / 27.9.

Ennen esitystä mietin niitä aika latautuneita ajatuksia ja mielikuvia, joita Lutka minussa herättää: Hän panee menemään ja menee panemaan, antaa kaikille; toisaalta hän on seksiä kaipaavan miehen himokas unelma, toisaalta pahennusta herättävä, huono nainen.

Kun Lutka sitten astui estradille riisuttuna, uhmakkaana ja ylpeänä vailla häpeää, niin asetelma jotenkin mullistavasti kääntyi? Lutka nousikin minun ennakkoluulojeni, uskomuksieni ja alentavan asenteeni yläpuolelle, oikeuttaen itselleen – ja omistaen – kaiken sen mitä Lutkaan liitetään. Ja vielä lisäten kierroksia, suoralla aika roisillakin puhellaan ja upealla liikekielellään alleviivaten.

Jossain takaraivossa, sitä hedonistista mielihyvän ja huumaavan seksin tavoittelua seuratessa, alkoi herätä huoli: ”Tossa ei käy hyvin, mä tunnistan itsessäni ton meiningin, itkuun tai huonosti päättyy toi kohellus”. Lutkan tyhjyys ei täyttynytkään, Lutkan identiteetti painui polttomerkin lailla entistä syvemmälle sieluun.

Jos tavoitteena oli oman elämänsä oikeuttaminen ja itsensä löytäminen, niin tuloksena olikin ajautuminen aina vaan kauemmaksi aidosta herkästä itsestään.  Vaikka elämä sitten toikin lähelle ihmisen, joka aidosti välitti, niin jo kädestä pitäminen pelotti. Mieli kuvitti kuitenkin jo kirkkohäitä, onnea ja rakkautta, mutta ehkä itsensä kadottanut ei uskaltanut luottaa tähän mahdollisuuteen, pelästyi rakastavan katseen varjossa piilevää hylätyksi tulemista. Jos ei tämä onni kestäkään, en olekaan tämän arvoinen, en riitä…

Lutkan toteamus ”Kaikkialla on enemmän pimeää ja tyhjää” resonoi minussa katsojana voimakkaasti. Mieleen muistui oma nuoruus ja ”pyhiinvaellukseni” yön pimeydessä päihtyneenä ja kaupungilla sänky selässä seikkaillen. Yön pimeydessä ei ollut varjoa ja oma tyhjyyskin sai hetkellisen täyttymyksensä.

Löytääkseen itsensä täytyi kadottaa itsensä ja tullakseen ehyeksi täytyi särkyä. Minulle esityksen koskettavin kohta oli se, kun Lutka istuessaan terapiassa (sen avun lähtökohtaisesti kyseenalaistaen) kuuli terapeutin sanovan hänen nimensä ja tunsi, että hän tulee näkyväksi ja kohdatuksi omana ainutlaatuisena itsenään, ilman itseä kutistavia määrityksiä tai leimoja.

Esityksen lopun puheviestin lähettäminen jo taakse jääneelle, mutta merkittävälle ihmiselle, kosketti myös. Kuinka vaikeata onkaan tunnistaa toisen merkitys ja vielä arastellen kertoa se hänelle.

Kiitos Meeri, että juttelit esityksen jälkeen meidän Kokoagenttien kanssa (Heli, Minna, Peter + Sini). Saimme kuulla sinulta esityksen lähtökohdista, osin oman elämän, osin Lutkan maailmaan liitetyistä kokemuksista ja kuvista. Tuntui, että tavoitimme, keskustellessamme Lutkan maailmasta, jotain omaakin kokemustamme pimeydestä, hukassa olemisesta, erillisyyden- ja tyhjyyden tunteista, joita itse kukin on pyrkinyt täyttämään mielihyvähakuisesti väärillä aineilla, väärillä ihmisillä, väärillä teoilla. Taas kerran tuli todistettua, että mitä yksityisempään mennään, sitä yleisempään kuitenkin tullaan!

Kiitos raastavankoskettavasta, rajunkauniista, monilta osin samaistuttavasta kasvutarinasta!