KokoAgentti Peter: Ajan kuluessa suru helpottaa ja vaihtuu kaipaukseksi

Suru, ankara ilo

Meidät ohjattiin katsomoon pitkin valkoisen tanssilattian sivua, jota kauniisti kehysti kahdeksan valkoisiin puettua tanssijaa ja keskellä lattiaa makaava tanssija. Koskettava johdatus, ikään kuin esipuhe tulevaan.

Tanssijoiden yhteinen käsillä tuotettu heijaava ulospäin suuntautuva pitkään kestävä liike, joka toistuu esityksen eri kohdissa, loi mieleeni monenlaista: heijaavan lohdullisen kehdon, myös halun tuoda sisällä olevaa ulos, näkyväksi ja kohdattavaksi. Tässä kirjoittaessani ajattelen, että siinä oli esillä jonkinlainen ”surun ideaali”, kaunis kuva surun kohtaamisesta, mutta myös hieno kuvaus surun ”käsittelystä” (koska suru ei jalkaudu, ellei sitä käsittele, pelkkä ymmärrys ei riitä)

 Valitettavasti suru ei aina, ehkä tuskin koskaan, toimi noin kauniilla rakentavalla tavalla kaiken aikaa, joskus ei alussa ollenkaan. Surusta ei ravistelemalla ja riuhtomalla pääse eroon, se vie kaikki voimat, kyvyn tarttua mihinkään. Suurimmillaan siihen ei millään ylety, lohtu ei auta, kosketuskin voi tuntua pahalta ja kuitenkin on hyvä, jos on joku lähellä - ei liian - mutta on kuitenkin olemassa.

Tuon kaiken tanssijat taitavasti, hyvin monivivahteisesti ja koskettavalla tavalla esittivät sooloina, duona, kaikki yhdessä. Raastavaa surua, mykkää huutoa tyhjyydestä, ylienergistä hyppelyä, rauhoittumista yhteiseen meditatiiviseen käsien liikkeeseen. Koskettava musiikki yhtyi tähän kaikkeen raastaen ja rauhoittaen, riipien ja rakentaen.

Tanssijoiden valkoiset asut toivat minulle lohtua ja iloa, se pieni surunauha rintamuksessa ja mustat sukat toimivat yllättävällä ja puhuttelevalla tavalla. Mieleeni tämänkin esityksen tiimoilta nousee taas kiinalainen symboli jin-jang elämän kaksijakoisuudesta (kirjoitin tästä jo aiemmin Ter Minator esityksen kokemuksena). Siinä päivä ja yö, elämä ja kuolema, kietoutuu toisiinsa valkoisena ja mustana. Tämä esitys vahvisti minulle erityisesti sen havainnon, että symbolin mustassa puolessa on valkoinen piste ja puolestaan valkoisessa puolessa on musta piste (surunauha ja sukat!). Ei siis olekaan erillistä valkoista ja mustaa, vaan siellä on se piste muistattamassa minua aina siitä toisesta puolesta.

Meidän yhteinen keskustelumme (agentit Minna ja Peter + Heidi) esityksen jälkeen tekijöitten Ninan ja Kasperin kanssa taustoitti ja valotti mieleenpainuvasti ja tosi koskettavasti teoksen lähtökohtaa ja hyvin yksityistä järkyttävää kokemusta. Taas kerran tuli todistetuksi, että mitä yksityisempään mennään, sitä yleisempään tullaan! Lämmin kiitos mahdollisuudesta jakaa tämä kokemus esityksen muodossa ja yhdessä siitä keskustellen, se toi lohtua oman elämän menetysten ja luopumisten käsittelyyn. Kiitos upeat tanssijat, heidänkin ajatuksiaan teoksesta olisi ollut ihana kuulla.

Ajan kuluessa suru helpottaa ja vaihtuu kaipaukseksi, kuten tuttavani 80-luvulta kirjassaan kuvaa. Otsikko lainattu hänen kirjastaan Suru, ankara ilo, Mäntymies, Liisa / Suurla, Liisa, Kirjapaja 1987

Tähän loppuun kirjan takakansiteksti:

Se mitä rakastamme ja pidämme itsestään selvänä voi äkkiä kadota. Mutta tuskan ja menetyksen jälkeen yhteiset ilot ja surut kasvavat voimaksi, joka kuljettaa eteenpäin. Jälkikäteen kaikki yhdessä koettu selkenee kuin valokuva, joka kehitettäessä hitaasti ilmestyy paperille. Liisa Suurla osoittaa, ettei kehite olekaan suru vaan ilo. Kirja on tarina rakkaudesta, joka elää kuolemankin jälkeen.