KokoAgentti Peter: Paradoksinomaisesti särkymällä voi tulla eheäksi

Ter Minator Sami Saikkonen, pe 20.9.24

Kokoagenttina olen saanut mahdollisuuden kokea tämän esityksen 3 kertaa, keväällä näin ennakon ja muutaman viikon päästä loppuunmyydyn esityksen ja vielä nyt syksyn viimeisen esityksen.

Juttelimme Samin ja hänen joidenkin ystävien kanssa esityksen jälkeisistä fiiliksistä. Joitakin kommentteja esityksen hahmosta nousi keskusteluun, yllättävänä kontrastina arjen valoisaan ja sosiaaliseen Samiin. Itsellekin tuo kontrasti tuli mieleen aikoinaan ennakkoon liittyvissä ajatuksissa. Varmaan meissä kaikissa on puolia, joita emme näytä, on valoa ja pimeää, yhdessäoloa ja yksinäisyyttä, huippuja ja laaksoja. Olenkin kehittänyt itselleni tästä moton: Vain keskinkertaiset ihmiset ovat jatkuvasti parhaimmillaan.

Tämän esityksen alkaessa tiesin suunnilleen mitä tuleman pitää: niukka valo, harkittu pimeys ja esityksen jonkinlainen verkkaisuus hyvin voimakkaine kuvineen. Tällä kerralla musiikki otti minut täysin valtaansa, sille oli nyt mielessäni tilaa, kun ei tarvinnut miettiä mitä seuraavaksi tapahtuu tai nouseeko pimeästä joku äkillinen, uhkaava tai vähän pelottavakin silmille tuleva juttu. Alun kaunis pianomusiikki muuttui minun korvissani palasiksi, kehystäen alun koskettavaa ”heräämistä”, joka minulle assosioitui takavuosien harmittavan usein toistuvaksi painajaisuneksi, jossa olin nalkissa vedenalaisessa luolassa ja heräsin sydän pamppaillen henkeä haukkoen.

Musiikki eteni melkein koko esityksen läpi hypnoottisesti jauhaen, huomasin jossain vaiheessa imeytyväni musiikin vietäväksi ja johonkin meditatiiviseen tilaan päässen.

”Meitä ympäröivä avaruus on enimmäkseen pimeä ja tyhjä”, totesi tuohon tapaan äskettäin KokoTeatterissa näkemäni Lutkan vuosi-esityksen hahmo. Varmaan se ajatus mielessäni istuinkin tässä jo ”tutussa” esityksessä luottavaisesti pimeässä tilassa, jossa ajoittain ei juurikaan tapahtunut. Nalle Puh toteaisi tähän näin: ”Onneksi mitään ei tapahdu, ennenkuin se tapahtuu!” Annoin esityksen ja musiikin virrata, pyrkimättä hallitsemaan tilannetta mielessäni. Tosi tärkeää oli, että kykenin pysähtymään ja kohtaamaan sen missä ja mitä oli (tai mitä ei ollut!) kulloisellakin hetkellä. Matkaa ei voi jatkaa muualta kuin sieltä missä sillä hetkellä on. Tyhjään mieleen mahtuu kaikenlaiset ajatukset, silloin kun siell’ ei ole mitään, niin kaikki tulee mahdolliseksi.

Jos WHO määrittelee terveen ihmisen sellaiseksi, joka kykenee tekemään työtä ja rakastamaan, niin lisäisin siihen kolmanneksi: joka kykenee sietämään tyhjää! Saan olla tyhjä ja pimeässäkin turvassa, uskallan antautua uskoen, että valkeus koittaa ja tyhjä alkaa täyttyä. Äitini sanoin: ”Ei ole sellaista pimeää, etteikö aamu valkenisi.” Esityksen kauniin koskettava loppu linnunlauluineen välittyi minulle omille siiville noususta ja luottamuksesta siihen, että elämä sittenkin kantaa. Paradoksinomaisesti särkymällä voi tulla eheäksi ja itsensä kadottamalla voi löytää itsensä.

Juteltiin myös siitä, mikä oli mielestäni muuttunut. Suurin muutos itselleni oli yllä kuvaavani musiikiin vaikuttavuus läpi esityksen. Selkeä ”tekninen” muutos liittyi siihen, kun yhdessä kohdassa katon rajasta alkaa valua tiimalasimaisesti lattialle. Tosi vaikuttava kohtaus, joka minulle välittyi ajan kulumisena, ennakossa ei hiekka suostunut valumaan, seuraavassa näkemässäni esityksessä hiekka valui hienosti ja nyt kolmannessa paikalle tuli robottimaisin liikkein nuori hahmo, joka tikkaille nousten valutti kantamastaan astiasta hiekan lattialle. Minulle välittyi hauska kuva nuorukaisesta, joka tuli kirpeänhellästi muistuttamaan meitä kaikkia ajan kulumisesta.

Minuun syvästi vaikuttanut esitys, joka osaltaan todisti sitä, ettei esitys tai tarina ole koskaan sama, uudelleen kerrottuna tai katsottuna se saa aina uusia sävyjä ja kurottaa jollekin syvemmälle tasolle.