KokoAgentti Peter: Tanssi imaisi minut tunnetasolla mukaansa

Jani Toivola: Valkoinen talo, KokoTeatterissa la 22.2. klo 14

Teoksessa oli kaksi osaa, ensin tanssi ja väliajan jälkeen Janin tarina. Tanssin kuvasto pohjusti upeasti sitä mikä sanoittui toisessa osassa. Mietin tässä sitä, miten eri tavalla nuo kaksi osaa vaikuttivat minuun katsojana.

Tanssi imaisi minut tunnetasolla syvemmin mukaansa, samaistuin vahvasti niihin hetkiin, joissa tanssija tuntui hakevan katsojista sellaista peiliä, josta hän näkisi itsensä, löytääkseen huoneen ja tilan jossa voisi tuntea olonsa kotoisaksi.

Sivujuonena nousee mieleen taannoinen tilanne, jossa kutsuimme kotiimme talvisena iltana salsakoulun tanssijoita ja opettajamme kuubalaisen Ramonin. Asetuimme pöydän ääreen istumaan iltaa hämyisessä ja tunnelmallisessa kynttilänvalossa. Hetken päästä Ramon pyysi meitä sytyttämään valot, perustellen toivettaan sillä, että hän ruskeana miehenä katoaa kokonaan näkyvistä, hänestä ei näy kynttilänvalossa kuin silmämunat! Mukava ystävien ilta jatkui hänen kannaltaan ”valoisemmissa” merkeissä.

Esityksen toisen osan tarina avasi koskettavasti niitä erilaisuuden ja erillisyyden kokemuksia, joita Jani elämässään on joutunut raastavimmillaan kohtaamaan. Kertoessaan tarinaansa, hän kertoi myös monen muun tarinan, näin ajattelin aluksi. Puheen jatkuessa jokin minua häiritsi. Häiriö syntyi omista kokemuksista. Monet meistä ”värittömistä” ovat myös kokeneet olevansa ryhmänsä ainoita: Ainoa isätön, ainoa vasenkätinen, ainoa jännittäjä, erilainen, vääränlainen, väheksytty, kiusattu, liian vähän, liikaa. Sellaista osallisuutta olisin halunnut jakaa tai kuulla laajempana syrjimisen kokemuksena.

Janin selviytymiskeinona sillanrakentaminen tuntuu jotenkin tutulta. Vastaantuleva, sovitteleva, hauska ja mukava tyyppi. Janin sanoin paljon jää tuolloin katveeseen, herkkäaistisena tahtomattaan kaventaa itsensä, rakentaa itsensä sellaiseksi kuin pitää, eikä sellaiseksi kuin haluaa ja tuntee sisäistä tarvetta olla. Turhautunut minä purskahtelee siellä missä ei missään tapauksessa pitäisi, tärkeitten ja läheisten ihmisten äärellä kotona!

Jäin pohtimaan sitä, miten nämä kaksi erilaista keinoa kuvata kokemaansa, ensin tuntemusten liikkeellistäminen ja sitten tuntemusten sanallistaminen, välittyi minulle katsomoon katsojana. Tanssissa minulle välittyi mukana olemisen, samaistumisen ja kokemisen mahdollisuus. Puhetta kuunnellessani tunsin ajoittain oloni ulkopuoliseksi, vähän sormella osoitetuksi. Saattaa olla, että niin oli tarkoituskin?