"Esityksessä elämän ”pääruoka” nosti esiin sen verran muistoja, että jälkiruoka riittää loppuelämäksi"

Heini Junkkaala: Homoäiti, ensi-ilta 4.3.2026

Saimme ystäväni kanssa esitystä odotellessamme vaihtaa muutaman ajatuksen Homoäiti – kirjan kirjoittaneen Heini Junkkaalan kanssa. Heini totesi jotenkin niin, että ensisijaisesti kyse on pienten lasten vanhemmuudesta, siinä mielessä Homoäiti on vähän osoitteleva.

Esitystä katsoessa oli todellakin kyse vanhemmuudesta, sen kaikista puolista: ihanteista, rakkaudesta, rajallisuudesta, riittämättömyydestä, loputtomasta väsymyksestä, syyllisyydestä… Monin osin sitä, mitä minäkin vanhempana ja isänä kohtasin ja koin. Mukana ollut ystäväni on 4 lapsen äiti samaistui vahvasti esityksen alun synnytyskuvaukseen kaikkine tunteineen. Hän ei olekaan ainoa, joka reagoinut niin voimakkaasti. 

Esitys johdatti minut aikaan, jolloin meille syntyi kaksoset, tyttö ja poika. Ennestään perheessämme oli 3-vuotias pikkupoika. Alkoi sellainen jakso elämässä, itkua ja valvomista, pieni poika kaipasi huomiota. Äiti imetti pitäen sängyn vierellä kirjaa: vasemmasta tissistä tytölle klo - , pojan vuoro toisesta tissistä… Ihan kaoottista, tuntui että valvottiin kuukausitolkulla, koitettiin nukkua eri huoneissa, että edes joku nukkuisi joskus. Ei paljon lohduttanut, kun kuuli toteamuksen: ”Siinähän se menee kaksi, missä yksikin”, tai esityksessä mainittu: ” Tulet vielä kaipaamaan tätä aikaa” EI vittu mennyt, enkä kaipaa pätkän vertaa! Ehkä eniten suretti meidän pikkupoika, jolta nämä kaksi huutopussia riistivät vanhemmat.

Minua kosketti erityisesti kuolevan mummon äärellä toteamus: ”Hän siirtyi erityisestä yleiseen”. Myös pikkupojan vierellä syntynyt oivallus kosketti: ”Minä olen saattamassa hänet vanhuuteen”. Mieleen nousi kuvia siitä, millaista aikuista lapsilleni olen esittänyt ja millaista vanhuutta he minussa nyt näkevät. Esitys tarjoili myös armollisuutta; että meissä kaikissa, minkä ikäisissä tahansa, on omat pelkomme ja huolemme, häpeät ja syyllisyydet. 

Myös esityksessä mainittu kaupunginosa, ostarilla ja busseissa mölyävine elämän laidalla surffanneine hahmoineen oli ystävälleni hänen nuoruudestaan tosi tuttua. Jännittävä ja elämänmakuinen paikka, johon ei ollut lupa mennä, varsinkaan paremmissa oloissa asuville.

Ystäväni kanssa totesimme esityksen jälkeen, että siitä kaikesta selvittiin  ja lapsistakin kasvoi ihan täysipäisiä ihmisiä. Minullakin on jo lapsenlapsia, sanotaan että he ovat ”elämän jälkiruoka”, sen allekirjoitan. Esityksessä elämän ”pääruoka” nosti esiin sen verran muistoja, että jälkiruoka riittää loppuelämäksi. Pieni piikki lihassa mietin, voisiko noita pienten lasten vanhempia auttaa ja tukea vielä enemmän siinä heidän arjen hullunmyllyssään.

Tällä samalla näyttämöllä viime keväänä sain nähdä ja kokea myös Helena Kallion ohjaamassa Pyörre -esityksessä upean, ihanan ja valovoimaisen Fanni Noroilan, jonka hengästyttävä ja riipaiseva rooli Kristiinana kosketti. Miltei monologi sekin, tosin näyttelijäjoukon ja elävän musiikin tuella. Samaa taattua energiaa ja heittäytymistä Fanni tarjosi nytkin, huhhuh mikä veto! Anna Veijalaisen taitavassa ohjauksessa tukena toimi taas elävä musiikki, jonka Timo Hirvonen oli upeasti sovittanut esitystä kannattelemaan.  

Huikea esitys, kiitos koko työryhmälle!