Mitä Cravessa tapahtui? Mitä kehossani ja mielessäni heräsi luovan prosessin aikana? Miksi paikoin nauroin kippurassa esityksen kuluessa? Miksi esitys oli minulle taideteos ja elämys? Miksi jälkimakuun liittyi myös surua? Näitä kysymyksiä olen pähkäillyt useita päiviä, palannut esityksen taustatietoihin, kävellyt metsäpolkuja, kuunnellut kulttuuriohjelmia sekä lajitellut vesivahingon altistamaa irtaimistoa saadakseni kiinni jostakin uudesta minussa?
HS Kulttuuri/Teatterin (Laura Kytölä 20.4.2022) artikkelissa esitys kiteytettiin kahteen pääkäsitteeseen: symboloi ja resonoi. Kyllä, niistä Sarah Kanen & Sonja Sorvolan Crave on tehty. Taide kertoo meistä, ajankuvista, jotka johtavat uusiin kysymyksiin, mitä järkeä tässä kaikessa on?
Esitys oli sydäntä särkevä! Tämä ihmisen elämä? Meidän ihmisten välinen kohtaamattomuus? Taustalla väikkyi brittiläisen näytelmäkirjailija Kanen oma katala kohtalo, nuorena, ja aivan liian varhainko?
Esityksen juoni ja koreografia piirtyivät mielialassani kahden voiman välille, Eros ja Thanatos. Meissä on halua ja haluttomuutta, niiden välistä kamppailua. Halu vie itseä ja toista lähelle ja pois. Esiintyjien paljaat jalat ilmensivät empatiaa ja solidaarisuutta toisiamme kohtaan, laajasti elämän perustaa, tällaista elämä on, olemme siihen jokainen ensikosketuksessa. Syystä jos toisesta kuolema tulee, sen jälkeen emme katso mitä huominen tuo tullessaan.
Crave esitys eteni luovien tekojen ketjuna, siinä yhdistyivät: vähäeleinen ja hienostunut teksti, mestarillisen mausteinen musiikki, äänialojen vivahteikas laulu, tanssin taikaan ja tehoon taiteillut liikkeet, esiintyjien aistiherkkä läsnäolo, lisäksi tilan syväymmärrys. Esitys oli ilmava, avara, ja minä virtasin ajassa.
Milloin Edinburghissa vuonna 1998 kantaesityksen saanut Crave nähdään suomalaisen loistavan Sonja Sorvolan ohjaamana? Kunpa minäkin pääsisin katsojana mukaan?
